Jos minulla on kesken päivän asiaa miehelleni, vaihtoehtoja on monia. Voin laittaa Facebookkiin viestin, lähettää pikaviestin Viber-sovelluksella, pukata ihan perinteisen old school- tekstarin, meilata tai soittaa. Käytän näitä kaikkia vaihtoehtoja asiasta riippuen. En kuitenkaan koskaan silloin, jos kyse on muusta, kuin käytännön asiasta. Toki joskus voi lähteä hömppäviesti ja pitääkin lähteä, mutta aina, kun tekstistä puuttuu naama, enkä tarkoita naamalla hymiötä, puuttuu suuri osa sisältöä. Jos Lellona laittaisi minulle nyt tekstarin siinä lukisi "Öööpö pöppöpöö öyvvö". Tämä jättää vähän liikaa tulkinnan varaa. Mutta kun pienokainen kertoo tämän kasvotusten ymmärrän täysin, mistä on kysymys. Vauvat ovat nonverbaalisen viestinnän guruja ja voi vain ihmetellä mihin se taito katoaa, kun vauvasta tulee aikuinen.
Puolison kanssa tulisi neuvotella riitelyn sijaan, lapsen kanssa taas ei saisi neuvotella, vaan vetää rajat ja olla johdonmukainen. Meillä johdot on joskus mutkalla, mutta kommunikointia ainakin tapahtuu. Huumori on mammalle todella tärkeä elementti kaikissa ihmissuhteissa. Lellonan kanssa nauramiseen ei vitsejä tarvita, hekotetaan vedet silmissä vaan täysillä, ja täysin ilman syytä. Pian tilanne laukeaa aidoksi nauruksi. Perheen kanssa hulvaton pelleily keventää elämää sen kaikilla osa-alueilla. Nauru on sisäistä hölkkää, se rentouttaa ja murtaa jään. Mamma ei nalkuta juuri koskaan ja sen voi varmasti isikin allekirjoittaa. Se johtuu siitä, että vihaan itse nalkuttamista ja olen sen verran sotkuinen ja hajamielinen itse, ettei ole varaa naputtaa muille, paitsi lapsille tietenkin, etteivät he tekisi niin, kuin minä teen, vaan tekisivät niin, kuin minä sanon. Lohdutan itseäni sillä, että Einsteinkin kärsi tarkkaavaisuushäiriöstä. Kukaan ei muista pakastimesta löytynyttä tyynyliinaa sitten, kun olen saanut Nobelin fysiikanpalkinnon. Oikeilla sanamuodoilla voi myös pyytämättä saada ihmeitä aikaan. Kehuminen on hyvä muoto perheen sisäisessä viestinnässä. "Voi rakas, enhän voi mitenkään tehdä lettuja aamupalaksi, jos ei joku siivoa ennen sitä". Voit myös antaa kaksi vaihtoehtoa: "Luutuaisitko vai imuroisitko mieluummin, rakkaani?" Voit myös levitellä puolihuolimattomasti siivousvälineitä ympäri taloa, imurin sohvalle, luutun wc-pytyn kannelle ja kaukosäädin kumihanskan sisään. Kun joku tulee välineen kanssa kysymään, että mitä hittoa, niin riemastu suureen ääneen; "Voi mahtavaa, ajattelinkin, että tänään voisi siivota, onpa kiva, että aiot auttaa!"
Koulun ja kodin välinen viestintä on muutaman vuoden sisällä kovasti muuttunut. Manuaaliset reissuvihkot on korvattu sähköisella järjestelmällä, Wilmalla, josta voi haukkana seurata oman kersan koulumenestystä, kokeita, poissaoloja, paikallaoloja ja oloja. Monessa mielessä tämä on jättiharppaus eteenpäin ja helpottaa keskusteluyhteyttä. Pari vuotta sitten Wilma tuntui vielä mahtavalta, kunnes alkoi spämmääminen. Nyt oman lapsen seuraaminen käy työstä, päivässä voi tulla 18 viestiä kirpputoreista, koulun pihan kukka-asetelmien uusimisesta, kuntavaalien aikatauluista tai reksin kolumni perunasta. Suoraan sanottuna kiviäkin kiinnostaa. Meilit on pakko selata läpi, ettei seassa satu olemaan omaan lapseen liittyviä kriittisiä juttuja, niitäkin näet toisinaan sattuu tulemaan, eivätkä kaikki opet osaa laittaa spämmeihinsä asianmukaisia otsikoita. Toki oman muksun koulumenestys kiinnostaa ja itsekin sieltä opelle viestiä laittelen, kun on oikeasti asiaa, mutta jumanzkehveli kyllä minä nyt sen verran luotan kasvatuksen ammattilaisiin, ettei sieltä joka ikistä narahdusta tarvitse raportoida! Voi olla, että sellaisiakin vanhempia on, jotka vahtaa koneen äärellä joka päivä, että millon sieltä helähtää se "kling" ja ope kertoo meidän Jani-Petterin seuraavan englannin sanakokeen tai nostavat metelin, kun reksi ei ole taaskaan kertonut kuukautta aiemmin, että koulussa todellakin on tiistaina rössypottua. Itse luotan omaan lapseeni, että hän kertoo nämä asiat minulle, jos ne ovat tärkeitä, en ole holhoaja vaan huoltaja.
Iso mailikivi on taas saavutettu. Lellona nousi itse seisomaan tukea vasten perjantaina ollessaan 7kk ja 6 päivää nuori. Tämän jälkeen asia toistettiin tietenkin sata kertaa ja unissaankin kimakasti kiljuen. Molemmat päät ovat hellänä kaatuilusta. Samana viikonloppuna Felix Baumgartner teki historiaa hyppäämällä 39km korkeudesta ja koko maailma seurasi tilannetta. Sinun ja Felixin ilme ja voitonriemu oli sama, kun seisoitte tukevasti maan pinnalla kahdella jalalla. Äänivallikin meni rikki molemmilla. Vaikkei nimesi olekaan ketsuppi, tai koko maailma seurannut sinun nousuasi maan pinnalle, mamma oli siinä hetkessä varmasti yhtä ylpeä sinusta, kuin Felixin äiti omastaan. Polut ovat nyt avoinna, voi kunpa matkas onneksi koituis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti