Onko täällä tuhmia aikuisia?

Joulunalus antaa vanhemmille tilaisuuden käyttää vanhinta ja yleisintä kasvatusmetodia –uhkailukiristyslahjontaa. ”Olkaapa nyt kersat kiltisti siinä, muuten ei tipu lahjoja.” 9-kuukautisen Lellonan jokainen päivä kuluu kieltojen keskellä. "Ei saa mennä veitsikaapille, tuhma poika!". Kiltti ja tuhma lapsi ovat oikeasti myyttejä, eihän sellaisia olekaan. Lasten itku ja kiukuttelu on vain kommunikointia, kasvamista ja normaalia rajojen kokeilua. Mutta tuhmia aikuisia sen sijaan on olemassa, sellaisia joiden omatunto on venynyt aikuistuessa, kiltteys on hiipuva luonnonvara. Tämä johtuu siitä, että elämme individualistisessa kulttuurissa, jossa eteenpäin mennään kyynärpäätekniikalla. Kiltti aikuinen on harmiton nössö, sinisilmäinen ja helposti hyväksikäytettävä. Elämä on melko raakaa peliä, viidakossa selviää vain vahvin yksilö ja kilpailuhenkinen yhteiskuntamme ajaa meidät helposti ylimielisyyteen ja oman edun korostaminen on ajan henki. Jopa omien ystävien puukkoja saa toisinaan repiä selästä. Silti tutkimukset kertovat, että ne yhteisöt, joissa on paljon epäitsekkäitä ihmisiä, pärjäävät parhaiten. Syykin on aivan selvä, heillä kun on halu etsiä yhteistä etua ja siten he onnistuvat. Kuitenkin kiltteyden kultaista keskitietä on joskus vaikea löytää. Kun alkaa vain toteuttaa toisten tahtoa ja miellyttämistä ja varomaan, ettei ole muiden tiellä, kiltteydestä tulee tragedia.

Minustapa kiltin vastakohta ei olekaan tuhma, vaan urpo. Silmissäni kiltteys on harvinaista, ihastuttavaa ja älykästä. Kiltteys on tietoinen valinta ja tapa toimia ja kohdata muut ihmiset. Se on läsnäoloa, avoimuutta, suvaitsevaisuutta, muiden arvostusta ja kuuntelua. Kiltti ihminen luo ympärilleen levollisuutta ja turvallisuutta- onnistumisen elementtejä. Haluan kilttejä ihmisiä myös jatkossa ympärilleni, urpot karsin tietoisesti ystäväpiiristäni. 

Niin kiltiksi en toki kuitenkaan halua ruveta, että estäisin omien lasteni kyvyn ottaa vastuun omasta elämästään, kun sen aika koittaa. Uskon, että elämä tuo takaisin sen, mitä sille annat . Uskon, että jos kohtelen puolisoani, perhettäni ja työkavereitani hyvin ajatellen myös heidän parastaan, se palautuu minulle joskus, eikä vain jouluaattona lahjapaketin muodossa. Joulu on pian, älkää urpoilko. Hyvää ja rauhallista joulua, lämpöä ja ystävällisyyttä. 

Turpa kiinni tai tyhmyys tarttuu!

Huolestuminen on mielikuvituksen väärinkäyttöä. Äitinä harrastan sitä luvattoman paljon. Huumeiden väärinkäyttöä ei ole, mutta narkkaaminen taas on elämän ja ihmissuhteiden väärinkäyttöä.

Luin Helsingin Sanomien artikkelin "Koko Oulu on täynnä Subua"-->

http://www.hs.fi/sunnuntai/Koko+Oulu+on+t%C3%A4ynn%C3%A4+subua/a1354938917321?jako=fbd43fbda09dbfbd348bdfec94118b00&ref=fb-share

Iho meni taas kananlihalle, varsinkin siksi, että nämä nuoret miehet voisivat olla joskus vaikka omat poikani. Juttua lukiessa tuli mielikuvia Reindeerspottingista, ehkä karuimmasta koskaan katsomastani elokuvasta. Milloinkahan hyssyttely loppuu? Miten pitkälle pitää mennä, että on pakko katsoa mörköä silmästä silmään? Sehän tulee vastaan kadulla joka päivä. Kun etsii syitä, miksi nuoret käyttävät huumeita, sekoilevat ja ovat väkivaltaisia, nuoret kertovat itsekin, että siellä paetaan ongelmia. Ei, kyllä syy on internet, aselaki tai lama, meissä yhteiskuntana ei ole mitään vikaa, saimmehan kansainvälisessä kouluarvostelussakin parhaat pisteet. Täällä nimittäin, kun laskee ruokalassa kalapuikot väärin, siitä tehdään poliisiasia. Samassa yhteydessä ei kerrota, että olemme Euroopan kärkimaita myös kaikista surullisimmissa tilastoissa. Kun Ypäjällä Jani-Petteri ottaa kakkosnelosen ja ampuu kaverin, mietimme ensiksi miten olisimme saaneet nopeammin tuon hullun kiinni. Tai kun naapurissa opettajaperheen vesa ryhtyy narkkaamaan, taivastelemme miten se on mahdollista, pitäisihän koulutettujen ihmisten tietää paremmin. Näemme, että nuoriso on rappiolla, mutta kukaan ei halua ottaa siitä vastuuta, teinit nyt on ärsyttäviä, se menee ohi.

Totuus on, että me suomalaiset olemme yksinäinen ja väkivaltainen kansa. Toisten lapsia ei saa opettaa, ihmisarvo mitataan työssä ja suoritteissa. Sitä, mistä tulet tai millainen perhe sinulla on, ei ole merkitystä. Äitinä paras mitä voin tehdä on varmistaa, että ympärilläsi vallitsee muu, kuin tämä puhumattomuuden ja yksinpärjäämisen kulttuuri. Kun tulee ongelmia, ratkotaan ne auki, ettei niitä tarvitse purkaa muita reittejä. Jätetään ovi raolleen, että naapuri pääsee sisään, katsotaan silmiin toisiamme, onnistutaan, käydään läpi ristiriitoja ja väittelyjä, keskustellaan, ollaan myös aidosti heikkoja toistemme edessä ja kysytään kaupan kassaneidiltä, mitä sille kuuluu. En tiedä muuttuuko kulttuurimme koskaan, mutta me voimme tehdä oman osuutemme ja rohkaista muitakin. Pahoinvoinnin ammattilaisia tarvittaisiin kuulemma enemmän ja lisää koko ajan, mutta määrärahat on suunnattu ihan muualle. Ratkaisuna sekin on vähän sama, kuin antaisi narkomaanille Subutexia, jossain toisaalla asiakkaita tulee koko ajan lisää, koska ongelmaa ei ennaltaehkäistä.

Minä olen nuori ja tietämätön äiti ja ajattelin itsekin vielä muutama vuosi sitten, että teinit ovat rasittavia, karttelin heitä, enkä ainakaan puhunut niille mitään. Nyt vasta, kun oma jälkikasvuni on tulossa murrosikään tiedän paremmin, että kapina ja raivo on tervettä identiteetin rakennustyömaalla. Sen sijaan, että karttaisimme näitä kattoonsyljeskeleviä otuksia, meidän tulisi olla kiinnostuneita heistä, antaa heille aihetta itsensä kunnioittamiseen ja kertoa heille, että he ovat kelvollisia. Heillä on lupa ja oikeus pahaan oloonsa nyt ja heillä itsellään on myös avaimet omaan aikuistumiseensa. Sisällissodasta on jo sen verran aikaa, että olisi jo korkein aika luopua häpeän ja syyllisyyden traumasta. Nenät pois navoista ihmiset, tulevaisuus on juuri sellainen, kuin uskomme sen olevan.

Talvi-iltain tarinoita

On äiti-poikaviikonloppu ja Lellona hakkaa lihanuijalla keittiön laminaattia. Mamma makaa nuhassa peiton alla ja syö kaksin käsin hirvenlihaa tyylillä, josta neandertaalinihminenkin olisi ihmeissään. Kissa on lähtenyt miesten mökkiviikonloppuun, hiiret tanssaavat pöydällä. Toinen tietokone on jumissa, muistitikulla on dementia. Tyydyn naputtamaan blogia kovia kokeneella miniläppärillä, joka löytyy lelulaatikosta. Isoveljen kirje joulupukille lojuu pöydällä. Se on lyhyt ja ytimekäs:

-Uusi puhelin
-

Toinen ranskalainen viiva kertoo, että hän yritti oikeasti miettiä muutakin toivetta, mutta ei keksinyt. Jymy-yllätyksiä on siis luvassa. Hauska pila olisi antaa tyhjä paketti ja kertoa, että ostimme sen toisena olleen toiveen. Uusi puhelin tarkoittaa tietenkin tuoreinta mallia älypuhelimesta ja päheintä käyttöjärjestelmää. Minäpuhelin on kuulemma hyvä, Samsungkin toimii, mutta Nokiakin on Windowsille jo menneen talven Lumia. Kaikilla kavereilla on tietenkin jo älypuhelimet, nettiliittymät, Sveitsinobligaatioita ja kakkosasunto Espanjassa. Kun kysyin, että mistä moiseen on saatu rahat, vastaus löytyi apteekin hyllyltä: -No, ainakin Kalle voitti jäätelötikusta! Kaukana ovat ne ajat, kun lapsille kelpasi leikkiauto tai kauko-ohjattava helikopteri. Nyt lelut ovat niitä, joista äiti ja isi haaveilee itse, vaan ei raski ostaa. Nykymurkuilla oli tietokone kai jo kohdussa. He tuplaklikkaavat television kaukosäädintä, yrittävät syöttää salasanaa mikroaaltouuniin, koodaavat kotiläksynsä HTML:ksi ja antavat opettajalle URL:n. Äiteehän yritti kerran hämärässä aukoa tv:tä taskulaskimella. Tekniikka kehittyy, minä en. Vanhuus on täällä.

Kynttilöitä, kynttilöitä, joka pöydällä roihuaa pieni nuotio. Ihanaa, että se on vielä mahdollista, kun leijonantassu ei ulotu niihin. Onko mitään teennäisempää, kuin sähkökynttilä? Isiä huvitti lähtiessään, että taas kun tuli kovat pakkaset, tv:ssä ilmoitettiin heti, että sähkön hinta nousee. Äidillä on tapa sammutella joka paikasta valoja liikkuessaan alitajuisesti, säästösyistä. Valoa tunnelin päässä ei pidä silti sammuttaa, ei edes vahingossa. Lellonan suuret silmät loistavat pimeässä. Leveä hymy paljastaa esiin puskeneet kulmahampaat, etuhampaita ylhäällä ei vielä ole, alaleuassa nököttää kaksi pientä valkoista. Meidän rakas vampyyrilapsi. Twilight-saga kertoo meistä.

Join lasillisen luomumehua ja olin taas hetken parempi ihminen. Tv:ssä kerrotaan Viidakon tähtöset-sarjan saavan jatkoa. Ennen muovijätteet heitettiin mereen ja siitä tehtiin dokumentti. Nykyään ne heitetään viidakkoon ja siitä tehdään tosi-tv:tä. Tässä kohtaa en ala edes avautumaan tulevasta Yle-verosta. Koti on kolkko ja tylsä ilman isiä. Kaipaan nyt sitä bongotremoloa ja tiskipöydälle kertyviä likaisia konjakkilaseja, joita ei saa pestä astianpesukoneessa. Siivoilen, pyykkään, laitan kaiken kuntoon. Ilman mua mä en ois mitään. Ilman sua mun olemisella olisi niin vähän merkitystä.

Jos sä toleraat tätä niin sun childrenit on next

Tänään itsenäinen Suomi täyttää 95 vuotta ja pieni Lellona 9kk. Pienenä mamma sai kuulla paljon tarinoita sodasta ja kasvoi kunnioitukseen ja ymmärrykseen siitä, millaisia uhrauksia vapauden eteen on tehty. Sodassa ei uhrattu ainoastaan vuosia 39-45, vaan traumat ja kärsimys seurasi veteraaneja ja heidän perheitään koko loppuelämän. Nykysukupolvi on syntynyt demokraattiseen Suomen tasavaltaan ja itsenäisyys merkitsee harvalle enää mitään, paitsi ruotsalaishenkistä diskuteeraamista kuoharilasi kädessä arvostellen iltapukuja. Yhä harvemmalle kranaatin silpomat ukit ovat kertoneet sota-ajoista. Vaikka Euroopassa ollaan siirtymässä ylikansalliseen päätöksentekoon, yksilönvapaus on vielä olemassa. Emme puhu Venäjää, Putin ei ole presidenttimme. Minä sytytän itsenäisyyspäivänä kynttilän ennenkaikkea sen kunniavelan edessä, joka meillä jälkipolvilla on esi-isiämme kohtaan. He vannoivat valan ja uhrasivat henkensä isänmaan puolesta. Itsenäisyys oli siis arvona heille niin tärkeä, että sen puolesta kuului taistella ja tarvittaessa myös kuolla. Moniko on valmis tänä päivänä tekemään saman? Koska arvot periytyvät, haluan poikani pieni siirtää tämän asian kromosomiketjuni saattelemana myös sinulle. Äiti ei osaa kertoa kranaattitulesta, ei ollut lottana, eikä itse ole uhrannut mitään. Mutta nöyrän kiitollinen on aina ollut näistä vuosista, jotka on saanut vapaana elää ja tiedostanut kenelle kiitos kuuluu. Vapaus on syvintä vastuuta, pidä huoli lähimmäisistäsi ja muista, että isänmaa on kaunis ja pyhä. Männynrungot metsässä ja juhannusöinen valkeus ovat osa sinua, vaikka muuttaisit Kiinaan. Sinulla on vapaus myös jättää tämä maa niin halutessasi. Taistele yksilönvapautesi, perheesi ja kansalaistesi vapauden puolesta. Älä anna periksi.

Red hot chili peppers sen kiteyttää "Fight like a brave, don't be slave". Oiva vaihtoehto päivän biisille, jos Porilaistenmarssi ei nappaa.

Kuva on Sauli-pressamme blogista. Onnea Suomi!

Oma lehmä ojassa ja ylähuuli leivän päällä

Edellisestä blogauksesta on noin valovuosi aikaa. Mamma on ahkeroinut joulumyyjäisten kimpussa ja nyt ne ovat ohi ja talossa rauha. Enää koti ei näytä pakolaisleiriltä. Tässä välissä pieni Lellona on oppinut puhumaan espanjaa. Pinnasängystä kuuluu aamuisin aprikoiva ”Que? Que?”. Nyt on aika rauhoittua ja nauttia viimeiset viikot ennen töihinpaluuta. Lounaseduksi voidaan kai laskea myös se, että saa syödä kaurapuuronsa valkoviinillä olohuoneen lattialla kersan takoessa leikkiautolla päähän. Mutta ensi vuonna luultavimmin mamman elämässä on myös sellaisia asioita, kuin palaveri, esimies ja kustannuspaikka. Pääministerimme Jyrki on ollut huolissaan äideistä, jotka jäävät äitiysvapaan jälkeen kotiin hoitamaan tulevia veronmaksajia. Jyrki unohti tarkistaa tilastolliset faktat ja tarkasteli asiaa ainoastaan sovinismin ja valtiontalouden näkökulmasta. Jyrkille ei tullut mieleen, että monissa kaupungeissa päiväkodit ovat tupaten täynnä, äitiyslomalaisella on myös sijainen ja että tulevat veronmaksajat kehittyvät psykologisesti eri tahdissa. Tunnesiteen katkaiseminen väärässä kohtaa voi maksaa Jyrkille vielä enemmän, kun veronmaksaja on aikuinen. Asiaahan ei tietenkään kannata tarkastella lapsen näkökulmasta, turha sotkea politiikkaa ja tunteita keskenään. Se, joka oikeasti elää parinsadan euron kotihoitontuella voi mielestäni mennä kertomaan sen myös europarlamenttiin. Siellä kaivattaisiin ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten hulvatonta on metsästää tarjoustonnikalaa Halpa-Hallista ja että ylähuuli on ihan hyvää leivän päällä.

Isi tilasi vakiomarketistamme, T-kaupasta bongot, koska olemme havainneet sinun nauttivan hakkaamisesta. Bongot ei kiinnosta, äidin naamasta ja olohuoneen lasipöydästä lähtee kivempi soundi. Sen sijaan isi luulee itse olevansa bongojen Joey Jordison. Olohuoneen sohvalta kantautuu järkyttävän yhtäjaksoinen rumputremolo. Muut keskustelevat huutamalla. Onko mitään leluja, joita isi ei jossain vaiheessa omi ja ala itse leikkimään?

Vauvan kanssa olen huomannut jälleen osaavani hillittömän määrän lastenlauluja ulkoa tietämättä varsinaisesti miksi, ei niitä karaokebaarissa ole ainakaan tullut hoilattua. Olen observoinut, että vauvelin saadessa tylsyysraivarin, mies ja nainen toimii eri tavalla. Itse alan rallattelemaan, hoilaamaan ja höpisemään sekavia. Miehet turvautuvat vastaavassa tilanteessa vauhtiin → sitteri natisee saranoiltaan ja monenlaiset modernin tanssin esitykset tyyliin ”Joutsenlampi” vauvan kanssa viihdyttävät tasapuolisesti kaikkia olioita paikalla.

Laskin, että lapsemme juovat vuodessa 1095 litraa maitoa. Lasten maitoon kuluu tuohta noin 1056e/vuosi. Lehmä maksaa tonnin, tiedän mitä elukkaa ehdotan, kun lapset alkavat mankumaan lemmikkiä. Oma suhteeni lehmiin tosin on monimutkainen. Arvostan niitä, mutta mielestäni ne ovat pelottavia ja tyhmiä. Siksi ei harmita yhtään syödä nautaa päivällispöydässä, tunnen olevani ravintoketjun huipulla. Sama tunne metukkaa syödessä, olen selättänyt hevosen. Ruokailu on Vauvaperhe Oy;ssä hirveän kompleksinen asia. Lasten mielestä ruuassa pahinta on maku, haju, väri ja muoto. Itse haluaisit syödä chiliä, valkosipulia, jalapenoja ja tabascoa, lapsille ei saa laittaa edes suolaa. Ruoalla pitää siis olla neljä eri ruokalajia. Osa niistä päätyy lattialle ja ne syödään seuraavana päivänä sieltä kuivaneena. 

Isoveli hämmenteli puuroansa aamupalapöydässä ja pohti, kuinka surullista on, että toiset laihduttavat ja toisilla on nälkä. Samaan aikaan pikkuveli vieressä tunki talouspaperia suuhun ja litisteli nyrkillä banaania pöytään. Yhtäkaikki, kotiäitiys on saanut äidin hurahtamaan lopullisesti ruokaan ja ruoanlaittoon. Sori vaan Saarioisten äidit, mutta puhtaus ei ole ainut asia, mitä ruoalta pitäisi vaatia. Hyvä ruoka, parempi mieli tarkoittaa meidän perheessä ihan muuta, kuin eineshuttua ja siitä olen iloinen ja ylpeä. Long live kotiruoka!