Oma lehmä ojassa ja ylähuuli leivän päällä

Edellisestä blogauksesta on noin valovuosi aikaa. Mamma on ahkeroinut joulumyyjäisten kimpussa ja nyt ne ovat ohi ja talossa rauha. Enää koti ei näytä pakolaisleiriltä. Tässä välissä pieni Lellona on oppinut puhumaan espanjaa. Pinnasängystä kuuluu aamuisin aprikoiva ”Que? Que?”. Nyt on aika rauhoittua ja nauttia viimeiset viikot ennen töihinpaluuta. Lounaseduksi voidaan kai laskea myös se, että saa syödä kaurapuuronsa valkoviinillä olohuoneen lattialla kersan takoessa leikkiautolla päähän. Mutta ensi vuonna luultavimmin mamman elämässä on myös sellaisia asioita, kuin palaveri, esimies ja kustannuspaikka. Pääministerimme Jyrki on ollut huolissaan äideistä, jotka jäävät äitiysvapaan jälkeen kotiin hoitamaan tulevia veronmaksajia. Jyrki unohti tarkistaa tilastolliset faktat ja tarkasteli asiaa ainoastaan sovinismin ja valtiontalouden näkökulmasta. Jyrkille ei tullut mieleen, että monissa kaupungeissa päiväkodit ovat tupaten täynnä, äitiyslomalaisella on myös sijainen ja että tulevat veronmaksajat kehittyvät psykologisesti eri tahdissa. Tunnesiteen katkaiseminen väärässä kohtaa voi maksaa Jyrkille vielä enemmän, kun veronmaksaja on aikuinen. Asiaahan ei tietenkään kannata tarkastella lapsen näkökulmasta, turha sotkea politiikkaa ja tunteita keskenään. Se, joka oikeasti elää parinsadan euron kotihoitontuella voi mielestäni mennä kertomaan sen myös europarlamenttiin. Siellä kaivattaisiin ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten hulvatonta on metsästää tarjoustonnikalaa Halpa-Hallista ja että ylähuuli on ihan hyvää leivän päällä.

Isi tilasi vakiomarketistamme, T-kaupasta bongot, koska olemme havainneet sinun nauttivan hakkaamisesta. Bongot ei kiinnosta, äidin naamasta ja olohuoneen lasipöydästä lähtee kivempi soundi. Sen sijaan isi luulee itse olevansa bongojen Joey Jordison. Olohuoneen sohvalta kantautuu järkyttävän yhtäjaksoinen rumputremolo. Muut keskustelevat huutamalla. Onko mitään leluja, joita isi ei jossain vaiheessa omi ja ala itse leikkimään?

Vauvan kanssa olen huomannut jälleen osaavani hillittömän määrän lastenlauluja ulkoa tietämättä varsinaisesti miksi, ei niitä karaokebaarissa ole ainakaan tullut hoilattua. Olen observoinut, että vauvelin saadessa tylsyysraivarin, mies ja nainen toimii eri tavalla. Itse alan rallattelemaan, hoilaamaan ja höpisemään sekavia. Miehet turvautuvat vastaavassa tilanteessa vauhtiin → sitteri natisee saranoiltaan ja monenlaiset modernin tanssin esitykset tyyliin ”Joutsenlampi” vauvan kanssa viihdyttävät tasapuolisesti kaikkia olioita paikalla.

Laskin, että lapsemme juovat vuodessa 1095 litraa maitoa. Lasten maitoon kuluu tuohta noin 1056e/vuosi. Lehmä maksaa tonnin, tiedän mitä elukkaa ehdotan, kun lapset alkavat mankumaan lemmikkiä. Oma suhteeni lehmiin tosin on monimutkainen. Arvostan niitä, mutta mielestäni ne ovat pelottavia ja tyhmiä. Siksi ei harmita yhtään syödä nautaa päivällispöydässä, tunnen olevani ravintoketjun huipulla. Sama tunne metukkaa syödessä, olen selättänyt hevosen. Ruokailu on Vauvaperhe Oy;ssä hirveän kompleksinen asia. Lasten mielestä ruuassa pahinta on maku, haju, väri ja muoto. Itse haluaisit syödä chiliä, valkosipulia, jalapenoja ja tabascoa, lapsille ei saa laittaa edes suolaa. Ruoalla pitää siis olla neljä eri ruokalajia. Osa niistä päätyy lattialle ja ne syödään seuraavana päivänä sieltä kuivaneena. 

Isoveli hämmenteli puuroansa aamupalapöydässä ja pohti, kuinka surullista on, että toiset laihduttavat ja toisilla on nälkä. Samaan aikaan pikkuveli vieressä tunki talouspaperia suuhun ja litisteli nyrkillä banaania pöytään. Yhtäkaikki, kotiäitiys on saanut äidin hurahtamaan lopullisesti ruokaan ja ruoanlaittoon. Sori vaan Saarioisten äidit, mutta puhtaus ei ole ainut asia, mitä ruoalta pitäisi vaatia. Hyvä ruoka, parempi mieli tarkoittaa meidän perheessä ihan muuta, kuin eineshuttua ja siitä olen iloinen ja ylpeä. Long live kotiruoka!