Uutisista hyvää iltaa!

Olen nähnyt yhdeksänvuotiaan, joka istuu karusellissa tylsistyneen näköisenä. Vanhemmat ovat maksaneet itsensä kipeiksi, jotta lapsi saisi kalliin rannekkeen, hattaran, köydenvedon, vauhdin hurmaa, elämyksiä. Lapsi ei pidä karusellia minään, se on liian todellista. Hän tuijottaa tyhjyyteen ja miettii kotona odottavaa World of Warcraftia, jossa illalla lapsi taas voi päästä pois tästä maailmasta, olla yöhaltija, maahinen, epäkuollut tai taureeni, piestä kaikki muut ja olla jotain suurta. Vanhemmat tehtailevat elämyksiä lapsilleen, jotta he olisivat onnellisia. Elämyksistä suurin olisi kuitenkin ehkä olla yksin ilman virikkeitä. Ennen yksinäisyyttä kestettiin paremmin. Kun äiti oli lapsi ja oli yksin, olihan silloinkin tylsää. Mutta ei äiti huutanut lamautuneena, että: "Apua mä syrjäydyn ja kuolen!" Silloin äiti järjesteli postimerkit tai leikkasi Nick Carterin naaman irti kaikista Backstreet boys-julisteista. Tylsyys ja yksinäisyys tekisi muksuille hyvää, silloin herää mielikuvitus, toisin sanoen aivot. Musiikki on mamman mielestä hyvä harrastus, äiti on tyytyväinen, että veli on uppoutunut siihen. Musiikin tekeminen pakottaa keskittymään, pakottaa olemaan yksin ja kohtaamaan itsensä. Se pakottaa myös äidin kohtaamaan päivittäin Yngwie Malmsteenin tv:ssä, mutta mieluummin Ynkkä, kuin Tunteiden ja Tuoksujen Phyllis, joka ei tiedä kenelle on raskaana.

Viime aikoina uutiset ovat olleet pelkästään huonoja. Miksi ne sanovatkaan siinä alussa "Hyvää iltaa", kun kertovat heti perään miksi se ei ole hyvä? Framilla on ollut paljon lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Kaikki vanhemmat pelkäävät eniten maailmassa, että omalle lapselle sattuisi jotain.. tai sitten eivät. Lasten kärsimys ja surulliset lapsikohtalot on ainut asia, mikä äidistä tuntuu niin pahalta, että se vie keskustelukyvyn ja napsauttaa selkärangan poikki. Aina ei kykene edes lukemaan näitä tarinoita, pelkät otsikot tuovat kyynelet silmiin. Se voi olla heikkoutta, mutta samalla se on itsesuojelua median mässäilyltä. Arvostan suunnattomasti lastensuojelutyötä ja niitä ihmisiä, jotka pystyvät sitä tekemään. Elämme nykyään individualismin yhteiskunnassa. Älä sä puutu mun elämään niin mä en puutu sun. Ennen lasten kasvattamiseen tarvittiin koko kylä. Nykyisin sosiaalisuus ja verkostoituminen on itsestäänselvyys, mutta se on pinnallista ja sarja pakkoliikkeitä. Ennen meillä oli yhteisönä vastuu lasten hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Nyt jos menet ojentamaan naapurin mukulaa niin ensin sinut haukkuu lapsi ja perään vanhemmat. Vaikeneminen on kilo paskaa, ei kultaa sanoo leijonamamma ja aikoo jatkossakin olla se naapurin ärsyttävä ämmä, joka välittää.

Olen nähnyt 6-kuukautisen, jota ei ole vielä hukutettu materialismiin. Sinulle suuri sensaatio on tyhjän Berocca-putkilon nyrkissä pitäminen. "Leolla on taas putki päällä", virnuilee isi. Ja taas nauretaan poloisen kustannuksella. Täytit tänään 6kk. "Mikä juhla se on, eihän muakaan juhlita puolen vuoden välein?", kysyi veli. Perusteluna toimikoon se, että kehityt tänä vuonna enemmän, kuin seuraavien vuosien aikana yhteensä. Oikeastaan meidän pitäisi juhlia joka kuukausi ja myös äitiä ja isiä, koska puoli vuotta sitten syntyi uusi isä ja äiti, sinun vanhempasi, joille kaikki oli taas uutta. Olet hirveän nauravainen ja eläväinen lörppö. Tänä aamuna herätit äidin kurkistamalla pinnasängyn kaltereiden välistä huudellen, "Pööpö! Pööpö!" Naamasi on hymiö, iso D-kirjain. Tuot valtavasti iloa ja eloa äidin jokaiseen päivään. Elämä ei ehkä aina ole juhlaa, mutta kun täällä kerran ollaan, niin meidän pitäisi nauraa ja tanssia.