Banaanikärpäsestä härkäseen

Kirjoitettu 28.2.2012

Aloitan blogin kuittaamalla koko raskauteni tällä yhdellä postauksella. Sain inspiraation tällaiseen päiväkirjamaiseen kirjoitteluun Jari Tervon kirjasta Kallellaan, jossa hän kertoo isäksi tulemisesta nelikymppisenä ja poikansa Kallen ensimmäisestä vuodesta. En toki oleta pääseväni lähellekään tuon ihailemani kirjallisen neron tuotantoa, onhan näkökulmanikin aivan toinen, mutta luulenpa, että tässä elämäntilanteessa ne suurimmat asiat ja merkkipaalut voivat olla samoja nelikymppisen menestyneen julkkismiehen ja kolmikymppisen tavisnaisen elämässä, kun voi seurata oman lapsensa kehitystä ja elämää, joka on täynnä ensimmäisiä kertoja. Uusi elämä onkin siksi tasavertainen ja reilu, se ei kysy sosiaalista tai työelämän statustasi. Viime viikolla syntynyt Ruotsin pikkuprinsessa Estellekään ei kysynyt, vaikka paineet olivat kovat syntyä terveenä ja virheettömänä valmiiseen maailmaan ja pedattuun pönötysvirkaan. Ajatuksenani on myös, että sitten kun sinä lellona kasvat isoksi (aikuiseksi älä koskaan), voit lukea tämän päiväkirjan ja ehkä oivaltaa jotain, vaikkapa sen, että vanhempasikin ovat vain ihmisiä.

Raskausaikani meni hyvin, neuvolan täti oli sitä mieltä, että kehoni on tehty lapsentekoon. Jos joku olisi kysynyt 6kk sitten, miten menee, kommenttini olisi ollut täysin päinvastainen. Sille, joka miettii, miltä se tuntuu voin kertoa, että se tuntuu juuri siltä, kuin olisi kestokrapula putkeen 3kk sillä erotuksella, ettei voi olla varma meneekö se koskaan ohi. Mutta silloinkin posliinin halailusta huolimatta olisin tiennyt olevani tätä mieltä lopussa. Laskettu aika tuli ja meni, nyt lapsi voi syntyä milloin vain. Tuo tieto on kontrollifriikille hidasta kidutusta. Lapsi on voinut syntyä koko raskauden ajan milloin vain ja loppua kohden todennäköisyys vain suurenee. En voi hallita sitä, en voi valmistautua ja suunnitella sitä päivää niin, että kaikki on valmiina ja suoriudun virheettömästi. En olekaan kaikkivaltias. Olisipa tällaisia asioita elämässä enemmän, niin siihen voisi jopa tottua, ehkä oppisi enemmän nauttimaan elämästä.

Olen nähnyt lapseni viimeksi 21 viikkoa sitten suttuisesta ultrakuvasta, josta voi päätellä vain sen, että kyseessä on ihmislapsi, eikä esimerkiksi kirahvi. Edellisessä 4d- kuvassa hän näytti Terminatorilta, ja jopa pelottavalta silmämunineen ja luineen. Siitä oli vauvantuoksuinen romantiikka kaukana. Olen ladannut kameran valmiiksi, tulemme ottamaan paljon kuvia, koska tähänastiset otokset eivät tee kohteelle oikeutta. Ressukka ei edes tiedä, että paparazzit ovat jo ikuistaneet hänet. Hän ei ole edes syntynyt ja häntä on jo huijattu.

Toisin, kuin useimmat tuntemani naiset minä en yltiöpäisesti nauti raskaudesta. Toivon, että tämä aika olisi äkkiä ohi ja täysin itsekkäistä syistä. En koe muutoksia vartalossani ja mentaalipuolella kauniina tai naisellisuuttani korostavina asioina. Asia itsessään on kaunis ja tiedän, että minut on luotu äidiksi, mutta oloni on usein ruma, rähjäinen ja kömpelö. Loppuraskaudesta tämä tunne voimistuu potenssiin tuhat. Toisinaan se, että et yllä pyyhkimään takapuoltasi, nauraessa voi mennä pissat housuun tai vedät sukkia jalkaan sängyllä selällään voi naurattaa kovastikin, mutta useimmiten ei. Olen iloinen siitä, että tämä raskaus ei ole tuonut mukanaan yhtä suuria mielialanvaihteluja, kuin ensimmäiseni 10v sitten. Kai elämä on murjonut minustakin tylsän realistin. Pari jokea on itketty kuitenkin tämänkin raskauden aikana, ja tietenkin todella merkittävistä syistä. Ensimmäinen kerta oli, kun istuimme vanhempieni luona riisipuurolla ja kehuin riisipuuron olevan huippuhyvää samalla aikoen sitä tehdä itsekin jatkossa. Mieheni heitti vitsillä siihen, että niin taisit sanoa viimeksikin, mutta ei ole puuroa näkynyt naurahtaen keveästi päälle. Lusikka tippui lautaselle, maa järisi ja miehenikin ymmärsi draaman räjähtävän silmille. Alkoi tuskainen vollotus.

Toinen vähintään yhtä sydäntäraastava kohtaus sattui kotonamme keittiössä, kun tuleva isä metsästi muutamaa vallattomana pörräävää banaanikärpästä ihmetellen samalla mistä ne ovat tulleet ja miten niistä voi päästä kokonaan eroon. Kuuntelin hiljaa keittiön pöydän ääressä ja suuri ahdistus valtasi minut. En todellakaan voinut tietää mistä ne tulivat ja valtava riittämättömyys oli kyvyissäni metsästää niitä ja tuhota ne sukupuuttoon. Olin kuin nurkkaan ajettu, millainen kelvoton ihminen olin, kun en saanut kotiani siivottua edes hyönteisistä! Ja niin avautuivat kyynelkanavat ja syntyi uusi puhdistava virta.

Onneksi mieheni on ymmärtäväinen ja ihana. Tiedän, että hän on paras mahdollinen isä sinulle pieni leijonani. Tämä raskaus on todellakin tuntunut siltä, että olemme odottaneet yhdessä ja tässä kohtaa jaettu vastuu on ilo. Osaan kaiken kokemani jälkeen arvostaa sitä paljon. Tämä lapsi on todella odotettu ja toivottu rakkautemme hedelmä, silmäterämme. Esikoiseni, joka täyttää pian 11 vuotta ilmoitti raskauden alussa, ettei taloon tarvita pikkusisaruksia. Hetken sulateltuaan kossi ilmoitti, että jos nyt kuitenkin on jo tulossa niin veli on ok, mutta ei mitään pikkuprinsessoja. Pohdintaa herätti mm. se, onko hän liian vanha isoveljeksi. Tämä 9kk onkin ollut tulevalle isoveljelle varmasti tarpeen, nyt poika odottaa jo uutta elämää innolla ja avoimin mielin. Hän on jopa tutustunut erilaisiin synnytyksessä käytettäviin kivunlievitysmenetelmiin ja tietää missä ja mitä varten istukka on. Olemme antaneet lupauksen, että hänetkin huomioidaan, vaikka uusi piltti kotiin tuodaankin.

Kaikki on valmiina sinua varten lapseni, tervetuloa siis maailmaan. Elämästäsi ei tule puuttumaan rakkautta, musiikkia tai banaanikärpäsiä.